Pidän piiretyistä elokuvista.

En walt disneyn tekemistä melko lattea juonisista tarinoista, jotka henkivät latteaa näkemystä maailmasta. Pintakiiltoa.

Katsoin äsken lemmikkini Liikkuvan Linnan, joka saa mielen aina hyvälle tuulelle. Se olisi millaisena elokuvana tahansa mestariteos rakenteensa takia. Vaikka juoni onkin tavallaan kliseinen, niin silti siinä on jotain, mikä sytyttää mieleen hyvän olon.

Kaikkien tarinoiden vaikein kohta on sanoma. Useissa elokuvissa sanoma on vain, että kannattaa olla hyvä ja paha voittaa aina. Mikä on paha? Mikä on hyvä? Maailmassa ei ole pahuutta ja hyvyyttä, vaan katsontakantoja asioihin. Jokainen ihminen on tavallaan kumpaakin, riippuen kuka mielipiteen antaa.

Hyvä tarina ei suoraan tee ihmisestä hyvää vaan pahaa, vaan hän on hahmo, joka tekee tilanteiden mukaan päätöksiä. Tietyssä tilanteessa vain tehdään valintoja. Jokainen meistä tekee itselleen oikean valinnan ja pyrkii löytämään hyötyä itselleen. Jokainen toivoo parempaa itselleen. Valintojen tapa teke meistä, mitä me olemme. Ei ole mustaa tai valkoista; ei edes harmaan sävyjä, vaan elämä on värejä. Monia tuhansia nyansseja, jotka juoksevat tanssien halki seinien.

Jotkut näkevät maailman mustavalkoisesti, josta kerron pienen esimerkin.
Tämä tapahtui Mosambiikissa, kaupunkissa nimeltä Nacala. Oli pimeä  ilta. Taivas oli täynnä tähtiä.
Istuin kolmen hollantilaisen tytön kanssa ja kolmen etelä-afriikkalaisen miehen kanssa iltaa yksityisessä kabinetissa syömässä. Naiset olivat minun seuraani ja miehet olivat kutsuneet meidät. He olivat laivureita, jotka kuljettivat palkkiosta erillaista tavaraa eri puolille mannerta. Kaksi valkoista miestä ja yksi musta.

Musta oli äärimmäisen rasistinen kaveri ja todennäköisesti valkeatkin, mutta eivät vain näyttäneet sitä. Musta haukkui minua hyvin provosoivasti koko illan. Hänen maailmansa oli ehdottoman maskuliininen. Ehkä hän etsi minun ärsyttämiselläni ja haukkumisellani jotenkin naisten suosiota itselleen tai sitten minä vain jotenkin ärsytin häntä. Itse olin tappavan rauhallinen, enkä kiinnittänyt mitään huomiota tähän vihanpitoon. En antanut itseni provosoitua. Muta en voi sanoa illan olleen mitenkään mieluinenkaan minulle. Musta mies ei ollut huippuhetkiäni elämässäni. En muista edes hänen nimeään.

Olenkin sitä mieltä, että mustavalkoinen elämän silmäily johtaa vihaan. Mutta toisaalta ymmärtäminen ja asioiden hyväksyminen on kaksi eri asiaa. Voi ymmärtää, miksi ihmiset rikkovat sääntöjä, mutta silti sitä ei tarvitse hyväksyä. Värillinen maailma ei tarkoita, että vaikka tiedän Breivikin olevan hullu ihminen, niin pitäisi siltikään hyväksyä, että hulluilla olisi oikeus tappaa ihmisiä, koska eivät tiedä mitä empatia ja rauha maailmassa ovat.

Olen tavannut monia ailahtelevia ihmisiä elämässäni. Olen jutellut anonyymin ihmisen kanssa, joka kertoo olevan harmaa sävyinen ja ymmärtävänsä nyansseja, joka tunkee minulle henkilöllisyyttään koko tekstissä kuin rukoillen, että tajuaisin kuka hän on. Kun lopulta huomaan jostain ohimennen kuka hän on ja haluan rehellisesti kertoa tunnistaneeni ihmisen, niin hän suuttuu. Kaikki netissä oleva on yksi lysti juttua. Hällä väliä. Hän onkin oikesti hyväksikäyttäjä, joka ei halua ymmärtää mitään, vaan enemmän käyttää ihmisiä hyväkseen. Pinnallikko. Mutta niitä me ihmiset olemme. Minäkin.

Hyvässä kertomuksen juonessa on mukana nuo kaikki ainekset ja niin paljon muutakin. Koska en viitsi tehdä tästä pitkää novellia elämästäni päätän kertomuksen tähän ja jatkan mielipiteitäni taas toiste.