Musiikki on juhlaa. Se auttaa mieltä näkemään elämää ja sen avulla löytää tien syvälle sekavaan mieleen.

Mietin mikä on oman blogini tarkoitus. Mielipiteiden heittäminen? Mahdollisuus heittää peliin mietelmiä kirjoittamisen sivulla ja tulla johonkin lopputulokseen tai lopputuloksettomuuteen?

Vastaus on, en tiedä.

Mietin byrokratiaa. Mietin keskittämisen ideologiaa. Mietin miten luodaan suuria rahankäytön linjauksia valtion huipulla. Miten vaikeata mahtaa oikeasti olla päättää, mikä on se oikea paikka sijoittaa varantoja ja mikä väärin. Mietin miten keskittäminen voi vähentää työtä, sillä kaikki samat työt on kuitenkin tehtävä. Keskittäminen ei ole itsearvoinen ratkaisu voida toimia tehokaammin maata hallitessa. Tiettyjen palvelujen kuten tiettyjen erikoissairaanhoidon alueiden kuten reumasairausten hoitamisten keskittäminen voisi olla mielekästä, mutta sitä juuri keskittämisen aikakaudella haluttiin hajauttaa vaikeasti toimiviin yksiköihin. Se sijaan kunnallista valtaa halutaan keskittää ja viedä se etäälle paikoista, joissa sitä tarvittaisiin estämään alueiden tyhjentymistä. Keskittäminen vie mahdollisuudet elinkelposelle maaseudulle elää. Teollisuuden keskittäminen on ollut nimenomaan se syy, miksi tietyt alueet ovat köyhtyneet ja ihmiset ovat paenneet pois. Maan elinkelpoisuus on suoraan verrannollinen siihen, miten se täytetään. Se miten sitä tyhjennetään, ei ole ratkaisu.

Olen sitä mieltä, että keskittäminen tehdään väärin. Tämä voi olla kuitenkin oma ideologinen mielipiteeni, joten en jauha sitä enempää.

Viisi kaiutinta ja yksi basso. Huone on täydellinen musiikin koti. Istua konella kirjoittamassa on nautinto. Musiikki on kuin tuuli, joka hivelee ajatuksia ja antaa niiden huojua mielittävästi. Kun musiikki nyt päättyi, tuli tyhjä olo. Hiljaisuus satuttaa korvia, eikä nautinto ole sama kuin äsken vielä äänien huojuessa seinissä. katossa ja lattiassa. Tietokone hurisee. Ajattelen, jos laittaisi levyn taas päälle, mutta en tee sitä. Kello on varttia yli kahdeksan. Annan olla.

Televisiosta, toisesta huoneesta kuuluu viulu musiikkia. Minä ihailen viulua. Se on kaunis soitin. Äitini soitti sitä hieman. Minäkin yritin, mutta en koskaan oppinut. Olisi pitänyt yrittää enemmän. Olisi pitänyt hankkia opetusta. Minä olisin halunut oppia soittamaan viulua, mutta elämässä harvoin toteutuu kaikki, mitä toivoo.

Miksi ihminen kuuntelee musiikkia. Musikilla on ollut monta määritelmää läpi historina. Yksi niistä on Taito yhdistellä säveliä korvaa miellyttävällä tavalla,  jonka julkaisi ajatuksena Jean-Jacques Rousseau 1700 luvulla. Kaunis ajatus. Se kuvaa musiikin luomista. Se kuvaa ihmistä, joka säveltää. Säveltäminen voisi myös olla ihana taito. Kirjoittaa nuotteja isoille orkestereille ja kuunnella sitten, kun muut soittavat. Mutta minua ei ole luotu siihenkään tarkoitukseen.

Minä olen vain ihminen, jonka käsissä sanat liikkuvat, mutta tylsänä hetkenä musiikin päätyttyä, sanojakaan ei löydy. Ei ole mitään luistavaa aihetta. On vain muistoja ja ohi menevää ajatuksenvirtaa. Niin ehkä se on kaikki tällä kerralla. Ehkä seuraavaan postaukseen keksin mielekkään aiheen, joka puhuu minulle ja jonka vuodatuksen tahtiin syöksyn tämän blogin täyteen ajatuksia. Sitä odotellen.