Vaeltelin taas netin ihmemaailmassa ja pohdin sitä omalla tyylilläni. Ajauduin kirjailijoiden verkkokirjoituksiin ja surfailin blogista toiseen.

 

Kirjailijablogeissa on vähemmän kuvia ja enemmän asiaa. Mutta vertailen niitä mielelläni erään nuoren naisen blogiin anorektiasta, jossa on kuvia ja tekstiä tasapainoisena kokonaisuutena. Vaikka anoreksia blogi on ikävystymiseen asti tietyn asian ympärillä, niin siinä on enemmän juonta kuin monessa kirjailijan luomassa tekstissä. Kirjailijat jaksavat usein juuri ja juuri kirjoittaa jotain verkkokirjoitukseensa. Ehkä muodon vuoksi, jotta ei leimaantuisi laiskaksi. Mitään ei saa yleistää, sillä enhän tietenkään ole lukenut kaikkien verkkokirjoitelmia. Ja kaikillahan ei edes sellaisia ole. Mutta nuori nainen, joka oikeasti näkee vaivaa oman kirjoittamisensa eteen ja sisäistää tekstin, jonka laittaa nettiin, tuottaa parempaa sisältöä kuin monet noista kirjoittamisen ammattilaisista. Mitä tästä opimme.

 

"Se että olet kirjoittanut kirjan, ei tee sinusta tavallista bloggaajaa parempaa. Voi olla, että kirjailijoiden blogeissa on parempaa tekstiä, kuin uutta mallistoaan esittelevässä hirmu suositussa verkkokirjoitelmassa, joka on täynnä kuvia. Mutta juoneton teksti, ei tee kirjoitusta sen paremmaksi kuin suuri kuvamäärä."

Tuon lauseen voisin sanoa suuren yleisön edessä antaen katseeni vaeltaa jokaisen kuuntelijan silmissä. Mutta olenko oikeasti liian ujo pystymään tuohon?

 

Kun tuossa latistin kirjailijoiden verkkokirjoituksia, niin haluan tähän kohtaan viitata erään kirjailijan kirjoituksiin http://karohamalainen.wordpress.com/ joka todella tuottaa nettiin tekstiä ja paljon. Kaikkiin luotuihin sääntöihin on tietenkin poikkeukset. Tuossa vain yksi poikkeus monien muiden poikkeusten keskellä.

 

Luen omaa mitään sanomatonta verkkokirjoitelmaani. Latteaa ja tylsää. Yksi mitään sanomaton ihminen kaikkien muiden sisällön tuottajien joukossa. Ei kuvia. Vain tekstiä. En ole jaksanut panostaa sivun ulkonäköön, vaikka sillä voisi saada lukijoita. Ei, minä panostan olemalla vain oma itseni. Mitä minä kirjoituksissani mietin, on paljolti ihmisyyden rajat. Miksi me ihmiset olemme toisinaan niin julmia toisillemme.

 

Thomas Harrisin Hannibal hahmo kuvaa ihmistä, joka oikeasti haluaa olla paha muille ihmisille. Hän saa nautintoa siitä. Lapsuudessani tunsin toisen lapsen, joka ilmoitti haluavansa olla isona rikollinen. Se oli oikeasti hänen uravalintansa. En tiedä miten uravalinta jatkui, koska ravistelin irti tuon ihmisen kaameasta läheisyydestä ja otin sellaisen etäisyyden, että hän katosi maailman merien kätköihin. Toivon että siellä edelleen pysyykin. Mutta koska jotkut ihmiset oikeasti haluavat olla julmia toisille, niin maailmastamme voi sanoa? Onko tämä paikka itsekkyyden ja omien halujensa toteuttamisen tyyssija? Tekeekö vapaa tahto elämästämme kurjempaa vai parempaa. Jokainen voi toteuttaa itseään omalla tavallaan. Jos toteuttamistapa on kurja muiden kannalta, niin voi olla, että yhteiskunta puuttuu siihen jollain tavalla riippuen yhteiskunnan omista arvoista – tai sitten ei puutu mitenkään. Kärsimys saa jatkua.

 

En tiedä onko tätä aihetta käsitteleviä blogeja kuinka paljon maailmalla. Ihmisen kärsimystä kuvaavia kirjoituksia on, mutta miettiikö kukaan oikeasti, miten voisimme olla parempia toisillemme, ilman uskonnollisia tai ideologisia peruspohjan asetteluja. Verkkokirjoituksissa mietitään enemmän elokuvia, kirjoja ja omia tekemisiä. Ne ovat helppoja aiheita. Blogien etsintäkin keskittyy nimenomaan hauskan pidon ja viihtymisen etsintään. On varmaa, että jossain on filosofisia blogeja, jotka miettivät tätäkin aihetta, sillä on valtava joukko kirjallisuutta, joka panostaa nimenomaan tavalla tai toisella näihin kysymyksiin. Niihin on pakko panostaa, sillä kirjoissa yksi tärkeä aihealue on hyvän ja pahan taistelu.

 

Nyt voikin kysyä, miksi kirjailijablogeissa ei ole tämän kysymyksen tiimoilta aiheita? Liian syvällinen asia, jota voi pohtia sitten kirjassa omasta ideologiastaan katsoen? Vai onko tuo kysymys kuitenkin liian pinnallinen? Liian helppo. Kaikkihan tietävät, miten ihmiskunnan pitää toimia, jotta maailmassa on tasa-arvo ja hyvä mieli kaikilla. Eli kaikkien mielestä joko ajatus on absurdi – niin ei voi tapahtua – tai tasa-arvo ja onni ovat kuoleman jälkeisiä asioita ja niihin ei kannata panostaa tässä elämässä.

 

Meitä ihmisiä on älykkyydeltämme erilaisia. Edellisessä postauksessa yritin hahmottaa narsistista ihmistä. Hannibal on psykopaatti, jolla ei ole emootioita. Hänellä on vain halu toteuttaa asioita. Elämä on täynnä muuttujia. Elämä on täynnä haluja. Onko näin monimutkaisessa maailmassa aivan oikein miettiä, että on absurdia toivoa onnea ja hyvää elämää kaikille. Onko vapaa yhteiskunta nimenomaan takaamassa meille epämiellyttävän elämän? Vai suojaako se meitä ei-vapaan yhteiskunnan mielipuolisilta ideoilta ja teoilta. Ehkä minä kuulun joukkoon, joka tietää ihmisten erilaisuuden olevan syynä ongelmiimme; erilaisuus on samalla ongelma kuin vahvuuskin. Hyvä ja paha on kiedottu samaan pakettiin. Kumpikin puoli on olennainen osa meitä. Jokainen sukupolvi haluaa oppia kaiken uudelleen ja käy sotaan edellistä sukupolvea vastaan, joten emme opi mitään tällä elämän alueella. Ihmiskunnan vanhin kysymys: 'Mikä on elämä tarkoitus' syntyykin juuri siitä sekamelskasta, miten toimimme toisiamme kohtaan. Jos elämää katsoo, niin elämän tarkoitus näyttäisi olevan keskinäinen kilpailu, nautintojen etsiminen ja pelkkä ajan selällä ratsastus eteenpäin sekä lasten tuottaminen maailmaan. Kaikki muu on turhaa. Kuten niin monta kertaa on sanottu. Rikkauksia ei haudan taakse voi saada (varmaan koska ne uskonnot, jotka lupasivat rikkauksien siirtyvän myös haudan taakse, on poistettu, jotta ihmisille voitaisiin luoda tasa-arvoinen taivas.) joten niiden kerääminenkin itse asiassa on vain nautinnon etsimistä tässä elämässä.

 

Blogit siis oikeastaan kuvastavat elämämme mielekkäitä asioita. Etsi itsellesi onnea äläkä sorru miettimään filosofisia aiheita, ellei aihe sinänsä kiehdo sinua. Aika harvaa siis kiehtoo.

 

Minä olen se poikkeus. Mutta minä olenkin pieni maan matonen tarkkailemassa todellisten jättiläisten elämää. Tarkkailija. Tarkkailija, joka ei jaksa tehdä tarinaa kirjoista ja elokuvista ja jokapäiväisistä sattumuksista, ellei niissä ole oikeasti jotain poikkeuksellisen kiinnostavaa. Sellainen minä olen.