Kunnallisvaalien alla on aina hyvä miettiä suuria kysymyksiä, kuten äänestämistä.
Kun me äänestämme, niin valitsemme meitä mielyttävän ihmisen, joka ajaa meidän asioitamme ja sitä ajattelutapaa, joka sopii yhteen omien ajatustemme kanssa. Tämähän on äänestämisen periaate.

Nyt loikataan vähän sivuun ja kysytään, mitä on mainostaminen. Mainostaminen on luoda imaagoja ja mielikuvia, joilla ei välttämättä ole suoranaisesti mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta kuluttujat saadaan näillä mielikuvilla juonittua tuotteen ostajiksi.

Sama sääntö tietenkin pätee äänestämisessä. Ehdokkaat antavat itsestään milelikuvia. Äänestäjät ovat A) laiskoja b) Heitä vähemmän voi kiinnostaa c) heillä ei ole aikaa ottaa asioita selvää. Näin he katsovat papereita jonkun minuutin ja ajattelevat, että tässä on juuri sellaista tekstiä, joka voisi sopia minun ajatusmaailmaani. Äänestäjä ei oikeasti jaksa ottaa selvää siitä ihmisestä, jota äänestää. Hän vain suorittaa kansalaisvelvollisuutensa ja äänestää.

Periaatteessa olen ajattelutapaa, missä äänestetään vain ideologiaa ei ihmistä, vastaan. Tarkoitan ruotsalaista äänestystapaa, jossa ei enää edes tarjota ihmistä äänestäjille, vaan vain puoluetta. Ihminen ei siis tiedä, eikä saa mahdollisuuttakaan tietää ketään äänestää. Uskoisin tämän ajattelutavan tulevan juuri siitä, että ihmiset oikeastikaan eivät välitä ketä äänestävät ja suomessa ainakin äänet ajatuvat pakosti listan huipulle kuitenkin. Kaikki äänet käytetään. Äänet menevät kuuitenkin ihan vieraalle ihmiselle.

Kysynkin nyt, että olisiko äänestystulos ja valtarakenteet ihan samallaisia kun emme äänestäisi lainkaan vaan valta päätettäisiin gallupien perusteella. Jos puolueella on paljon kannattajia, se voi itse valita edustajansa kaikkialle? Vai olisiko parempi, että meillä olisi käytössä todelliset henkilövaalit, eikä nykyisen kaltaista hämäyssysteemiä. Henkilöitä äänestettäisiin ja katoavat äänet katoaisivat, eivätkä valuisi minnekään. Puolueet eivät vaikuttaisi henkilöiden ääniin muulla tavalla kuin että he voisivat kertoa, mitä puoluetta kannattaisivat. Siinä kaikki. Olisiko tämä tapa, jolla ihmiset kiinnostuisiva enemmän ketä äänestävät ja oikeasti olisivat kiinnostuneita asioita.

Oikealla ihmisvaalilla kuitenkin saisimme ehkä vaihtuvuutta politiikkaan. Vaikka ihmisillä on oma elämä elettävänä, eikä heitä jaksa jatkuvasti kiinnostaa, mitä päätöksiä politiikot tekevät, niin siltikin yksittäisen ihmisen näkyvyyden kasvattaminen toisi lisää kiinnostusta päätöksen teon seuraamiseen. Kuulutan nyt osittain mediaa, joka voisi olla oikeasta päätöksenteosta kiinnostunut. Meillä on mediassa aikaa seurata melko turhia eduskunnan keskusteluja, joissa kuullaan edustajien mielipiteitä, mutta ei seurata varsinaista päätöksen tekoa. Jos media muuttaisi toimintatapaansa päätösten tekemisprosessin seuraamiseen, niin saisimme oikeasti kuvan, mitä nämä ihmiset tekevät - sillä teot kertovat enemmän kuin poliittinen liirun laarum, joka nyt voi sisältää mitä vain. Sen sijaan että yhdistämme kuntia, voisimme rakentaa päätöksenteon ja niiden tekijöiden seuraamisen helpommaksi. Ehkä näin voisimme ohjata paremmin yhteiskuntaa ruohonjuuritasolta, joka kuitenkin viime kädessä ns on tuomari. Ja tuomarille lisättäisi valtaa, sillä tällä hetkellä tuomarilla ei ole valtaa, vaan valta oikeasti on jossain muualla.

Mielestäni suomi ei ole demokraattinen valtio vaan näennäisdemokraattinen. Demokratian lisäämistä olisi presidentivaltaoikeuksien kasvattaminen nykyisestä (presidentti on suoralla kansavaalilla valittu demokraattinen elin, joka on aina ollut aidosti demokraattinen asia); puolueiden vallan vähentäminen rakentamalla järjestelmän, missä valitaan henkilöitä ei puolueita; päätöksenteko järjestelmän seuraamisen parantaminen - eli median toimintatapojen kehittäminen ja median vallan tietynlainen kasvattaminen.

Utopistisia ajatuksia? Kyllä. Olisi omituista, jos valtaa pitäävät tahot haluaisivat luopua valtarakennelmistaan. Uskoisin että joidenkin vuosien kuluessa ruotsin mallin kaltainen äänestys saa suomessakin tuulta alleen, koska ihmisiä yhä vähemmän voisi kiinnostaa demokraattinen päättäminen. Olemme hyvää matkaa pois demokratisesta systeemistä kohti keskitettyä vallan ylläpito - vallan keskittäminen kun kerran on tänä päivänä trendin. Ja onhan se totta, että neuvostoliitossa oli valta hyvin keskitettyä, jolloin välirakenteet veivät vähemmän kuluja. Byrokratia on osa demokratiaa, ei diktatuuria. Byrokratiasta pois pyrkiminen on pyrkimistä kohti harvain valtaa ja diktaturiaa.

Samaan aikaan kun omassa kirjoitustyössäni lähestyy kevät, niin omassa maailmassani lähestyy talvi. Aion laittaa talvirenkaat auton alle, hieman aikaisemmin, sillä epäilen lumen ja jään tulevan tänä vuona aikaisemmin. Voin toki olla väärässä, mikä ei todellakaan olisi ensimmäinen kerta elämässäni. Jos katson millaisia merkkejä luonto antaa, niin minun kannattaisi veikata kylmien säiden alkavan vasta joskus joulukuussa.
Minähän en pidä +5 astetta kylmänä, vaan täydellisenä lämpötilana, johon pohjoisessa asuva mies on luotu. Toivottavasti myös pohjoisessa asuvat naiset ovat luotuo tuohon lämpotilaan. Olisi ikävä, jos puolet väestöstä kärsisi.

Tänä syksynä ja tänä vuonna maailma on notkahdellut erilaisissa kriiseissä. Me olemme katsoneet niitä vain televisiosta ja miettineet, että kuinka kamalaa on, millaista tuolla muualla tapahtuu. Mutta miettiikö kukaan, että kriisit tulevat aina suomeenkin tietyn viiveen jälkeen. Kun meillä täällä on samanlaista kuin kreikassa, niin silloin on oikeasti itku lähellä, sillä me emme elä lämpimässä paratiisimaassa. Meillä on tämä talvi, johon joka vuosi on varauduttava. Toivon todellakin, että varautuminen on tulevaisuudessakin se näkemys, jota politiikkomme osaavat käyttää oikein. Lyhytnäköisissä muotivirtauksissa on hauska liikkua, mutta lyhytnäköisyysden ulapat ovat vaarallisia meriä. On vaikeata sanoa, mikä on lyhyt näköistä ja mikä ei. Näkemyksiä on monia.

Nobelin rauhanpalkinto annettiin euroopan unionille, koska se on edistänyt rauhaa. EU suurin merkitys onkin juuri rauhan takaamisessa - mutta EU voi olla myös varma sodan lähde, kun aletaan lähestymään liian suurta integraatiota. On huvittavaa, että rauhanpalkinnon yhteyteen laitettiin sanat: varokaa nationalismia. Nationalismi on voima, jota on turha alkaa kaitsemaan, Nationalismi syntyy tilanteissa, joissa identiteetti kansalta on katoamassa. Näin on nimenomaan vaarassa tapahtua, mikäli monikansallisessa maassa yritettään yhtenäistää erilaisia kulttuureita samapäiseksi massaksi. Hyvä esimerkki on jugoslavia, joka lopulta hajosi juuri nationalismiin. EU:ssa saattaa käydä samoin. Jos EU yhtenäitäminen ja integraatio viedään liian pitkälle, herää kansoissa taistelutahto katoavaa itsenäisyyttä vastaan. EU on ollut menestytarina rauhan ylläpidossa, mutta tuleeko siitä suuri katastroffi, mikä valtaa havittelevat tahot, ytittävät valloittaa alleen kaikki euroopan kansat ja nimenomaan rauhanpalkinnon antajien neuvon mukaan tukahduttaa nationalismin voimaa diktuurilla. Levottumuus on varma lopputulos.

Olisinkin toivonut rauhanpalkinnon jakajilta hieman toisenlaista lausuntoa. Nationalismi on kuin tuli. Sitä kannatta hoitaa, mutta jos sitä yrittää tukahduttaa, käy aina huonosti. Lausunnon sanamuoto olisi voinut olla toisenlainen tai neuvo olisi kannattanut kokonaan unohtaa.

Interaatiossa on hyvä ja huonoja puolia. Toivottavasti osaamme valita puolemme oikein, sillä tulevaisuus on vaikeasti nähtävä asia. Meidän ei koskaan kannata unohtaa, millainen epästabiili voima asuu naapurissamme. Kokonaisuuden havaitseminen ja sen kaikkien puolien huomioon ottaminen on joskus äärimmäisen vaikeata. Toivottavasti kansakunnallamme on yhteinen näkemys toimivasta tulevaisuudesta. Toivottavasti hetkelliset ideoloogiset harhat eivät estä meitä rakentamasta parempaa huomista.

Ennen talven saapumista on hyvä miettiä näitä ajatuksia.

Lisäsin teokseeni jonkun sivun uutta tekstiä. Mietin, koska oikeasti ehdin muokkaamaan alkuosiota ja saamaan kirjoituksen syncrooniin, jos se sitä tällä hetkellä ei ole, ja koska ehdin muuten vain muokkaamaan alkua. Elämän on liian kiireistä. Joudun kirjoittamaan aamuyön tunteina. Iltaisin olen yleensä aivan liian väsynyt.

Tekstin taso kärsii hyppelevästä kirjoittamisestani, mikä häiritsee minua. Haluaisin antaa tekstiini jotain enemmän, mutta jään kuitenkin kovin pintapuoliseksi. Tosin tarkoitukseni ei olekaan saada nimä, että hahmottaisin näenäisesti jotain todellista historiaa, vaan teen täysin fiktionaarista tavaraa. Liikun jossain oman pääni maailmankaikkeuksissa ja nostan ylös savista paasia, jonka muokkaan omiin muotoihin. Piirtäminen ja maalaaminen on mukavaa, mutta kirjoittaminen antaa aivan omaa ulottuvuuttaan. Kun maalaus ja kuva ovat kokonaisuus, joka koostuu viivoista ja muodoista ja väreistä, joilla on tasapaino, niin teksti koostuu monista lauseista, joilla kullakin on oma muotonsa ja tasapaino. Teksti on miljoonia kuvia. Yhdessä lauseessa voi olla useita kuvia. Lause voi olla täynnä sellaisia mielikuvia, joita yksittäinen kuva ei koskaan saavuta. Mutta tietenkin kirjoittaja ei voi antaa lukijalle tarkalleen sitä kuvaa, joka omassa päässään on. Vain oikealla kuvalla voi tehdä se. Siinä kuvan ja tekstin ero.

Näin aamuyön tunteina on hiljaista. Minulla on jotain musiikkia sivummalla ja päässäni humisee - en ole nukkunut täyttä yötä, joten olen vielä väsynyt. Työt odottavat ja menen kohta suihkuun ja pesen hampaani; katson itseäni lopuksi peilistä ja mietin, tällainen minä olen. Samalla voin olla tyytyväinen, että olen taas tänään saanut heti aamusta jotain aikaan. Muutaman rivin. Lähinnä tekstin parantelua, sillä jäin kiinni 170 sivulle, miettimään kenen kanssa Leif mahtaa piharakennuksessa asuakkaan. En myöskään ole avannut tätä miestä teoreettiselle lukijalle juuri lainkaan.

Oikeasti mietin onko tekeleeni luettava. Eri ihmiset ovat lukeneet siitä paloja, mutta teos alkaa olla jo niin pitkä, että ketään ei oikeasti jaksa sitä tässä vaiheessa lukemaan. Olisi kiva todella keskustella jostain osioista ja parantaa asioita.Mutta ehkä sitten kun kaikki on valmiimpaa ja toinen osio teoksesta on valmiimpi - tai kun kolmas osio lopettaa teoksen.

Ehkä sitten.

Lopetan tämän tähän.

Kirjoittaminen.
Olen kirjoittanut melkein koko elämäni jotain roskaa pöytälaatikkooni ja tiedän oikein hyvin, miten tarinat katoavat keskeneräisinä. Yksi kirjoittamisen suuri ongelma, on saada itselle sellainen motiivi, joka vie prosessia eteenpäin, vaikka välillä tuntuu siltä, että puuta söisi. Pitää olla laulaiseva tekijä ja sen jälkeen ylläpitävä voima.
Monilla kuten minullakin on ylläpitävänä voimana ajatus, että haluaa jättää itsestään jonkun jäljen. Eräs toimittaja, jonka ohimennen kerran tunsin, sanoi tästä:"kirjailijoilla on aina halu jättää itsestään jälkiä." Mutta tuo halu ei ole riittäävä motiivi minulle, että saisin oikeasti jotain valmiiksi.
Kirjoitellessani pöytälaatikkoon huomasin, että tarinat kuihtuivat, koska halusin pitää niitä vain itselläni. Suojella niitä kaikilta katseilta. No alkaessani kirjoittaa tätä tällä hektellä syntyvää tarinaa, päätin tehdä sen julkisesti. Näin voisin motivoida itseäni ajatuksella, että sitä pitää jatkaa, koska se on jo nähtävänä.

Mutta minun muusani ovat ihmiset, joiden kanssa kommunikoin. Minun muusani on tunne, että jotain pitää viedä eteenpäin.

Nuorempana kirjoittamistani vaikeutti tunteiden palo, kaipaus ja kaikenlaiset vietit, jotka houkuttelivat miestä omille teilleen. Välillä oli olo, että kirjoittaminen on tuhraa. Välillä en saanut kiinni tarinoista ja väsyin juonen kirjoittamiseen.
Nyt olen saavuttanut tilan, missä olen voinut pysähtyä ja katsoa maailmaa uusin silmiin. Katsoa oikeasti mitä verhojen takana on. Tai sanotaan katsoa verhojen taa toisella tavalla.

Minua surettaa, että jotkut kirjoitusprojektin alkuvaiheessa olleet ihmiset ovat kadonneet elämästäni näiden muutaman kuukauden aikana, kun olen näpertänyt tekstiä. Ihmisiä on aina ikävä kadottaa. Mutta sellainen elämä on. Jokaisella on oma kohtalonsa kuljettavanaa. Jokainen meistä on oma tarinansa, joka kulkee eteenpäin kuin höyryjuna. Pysähtymättä.

Vaeltelin taas netin ihmemaailmassa ja pohdin sitä omalla tyylilläni. Ajauduin kirjailijoiden verkkokirjoituksiin ja surfailin blogista toiseen.

 

Kirjailijablogeissa on vähemmän kuvia ja enemmän asiaa. Mutta vertailen niitä mielelläni erään nuoren naisen blogiin anorektiasta, jossa on kuvia ja tekstiä tasapainoisena kokonaisuutena. Vaikka anoreksia blogi on ikävystymiseen asti tietyn asian ympärillä, niin siinä on enemmän juonta kuin monessa kirjailijan luomassa tekstissä. Kirjailijat jaksavat usein juuri ja juuri kirjoittaa jotain verkkokirjoitukseensa. Ehkä muodon vuoksi, jotta ei leimaantuisi laiskaksi. Mitään ei saa yleistää, sillä enhän tietenkään ole lukenut kaikkien verkkokirjoitelmia. Ja kaikillahan ei edes sellaisia ole. Mutta nuori nainen, joka oikeasti näkee vaivaa oman kirjoittamisensa eteen ja sisäistää tekstin, jonka laittaa nettiin, tuottaa parempaa sisältöä kuin monet noista kirjoittamisen ammattilaisista. Mitä tästä opimme.

 

"Se että olet kirjoittanut kirjan, ei tee sinusta tavallista bloggaajaa parempaa. Voi olla, että kirjailijoiden blogeissa on parempaa tekstiä, kuin uutta mallistoaan esittelevässä hirmu suositussa verkkokirjoitelmassa, joka on täynnä kuvia. Mutta juoneton teksti, ei tee kirjoitusta sen paremmaksi kuin suuri kuvamäärä."

Tuon lauseen voisin sanoa suuren yleisön edessä antaen katseeni vaeltaa jokaisen kuuntelijan silmissä. Mutta olenko oikeasti liian ujo pystymään tuohon?

 

Kun tuossa latistin kirjailijoiden verkkokirjoituksia, niin haluan tähän kohtaan viitata erään kirjailijan kirjoituksiin http://karohamalainen.wordpress.com/ joka todella tuottaa nettiin tekstiä ja paljon. Kaikkiin luotuihin sääntöihin on tietenkin poikkeukset. Tuossa vain yksi poikkeus monien muiden poikkeusten keskellä.

 

Luen omaa mitään sanomatonta verkkokirjoitelmaani. Latteaa ja tylsää. Yksi mitään sanomaton ihminen kaikkien muiden sisällön tuottajien joukossa. Ei kuvia. Vain tekstiä. En ole jaksanut panostaa sivun ulkonäköön, vaikka sillä voisi saada lukijoita. Ei, minä panostan olemalla vain oma itseni. Mitä minä kirjoituksissani mietin, on paljolti ihmisyyden rajat. Miksi me ihmiset olemme toisinaan niin julmia toisillemme.

 

Thomas Harrisin Hannibal hahmo kuvaa ihmistä, joka oikeasti haluaa olla paha muille ihmisille. Hän saa nautintoa siitä. Lapsuudessani tunsin toisen lapsen, joka ilmoitti haluavansa olla isona rikollinen. Se oli oikeasti hänen uravalintansa. En tiedä miten uravalinta jatkui, koska ravistelin irti tuon ihmisen kaameasta läheisyydestä ja otin sellaisen etäisyyden, että hän katosi maailman merien kätköihin. Toivon että siellä edelleen pysyykin. Mutta koska jotkut ihmiset oikeasti haluavat olla julmia toisille, niin maailmastamme voi sanoa? Onko tämä paikka itsekkyyden ja omien halujensa toteuttamisen tyyssija? Tekeekö vapaa tahto elämästämme kurjempaa vai parempaa. Jokainen voi toteuttaa itseään omalla tavallaan. Jos toteuttamistapa on kurja muiden kannalta, niin voi olla, että yhteiskunta puuttuu siihen jollain tavalla riippuen yhteiskunnan omista arvoista – tai sitten ei puutu mitenkään. Kärsimys saa jatkua.

 

En tiedä onko tätä aihetta käsitteleviä blogeja kuinka paljon maailmalla. Ihmisen kärsimystä kuvaavia kirjoituksia on, mutta miettiikö kukaan oikeasti, miten voisimme olla parempia toisillemme, ilman uskonnollisia tai ideologisia peruspohjan asetteluja. Verkkokirjoituksissa mietitään enemmän elokuvia, kirjoja ja omia tekemisiä. Ne ovat helppoja aiheita. Blogien etsintäkin keskittyy nimenomaan hauskan pidon ja viihtymisen etsintään. On varmaa, että jossain on filosofisia blogeja, jotka miettivät tätäkin aihetta, sillä on valtava joukko kirjallisuutta, joka panostaa nimenomaan tavalla tai toisella näihin kysymyksiin. Niihin on pakko panostaa, sillä kirjoissa yksi tärkeä aihealue on hyvän ja pahan taistelu.

 

Nyt voikin kysyä, miksi kirjailijablogeissa ei ole tämän kysymyksen tiimoilta aiheita? Liian syvällinen asia, jota voi pohtia sitten kirjassa omasta ideologiastaan katsoen? Vai onko tuo kysymys kuitenkin liian pinnallinen? Liian helppo. Kaikkihan tietävät, miten ihmiskunnan pitää toimia, jotta maailmassa on tasa-arvo ja hyvä mieli kaikilla. Eli kaikkien mielestä joko ajatus on absurdi – niin ei voi tapahtua – tai tasa-arvo ja onni ovat kuoleman jälkeisiä asioita ja niihin ei kannata panostaa tässä elämässä.

 

Meitä ihmisiä on älykkyydeltämme erilaisia. Edellisessä postauksessa yritin hahmottaa narsistista ihmistä. Hannibal on psykopaatti, jolla ei ole emootioita. Hänellä on vain halu toteuttaa asioita. Elämä on täynnä muuttujia. Elämä on täynnä haluja. Onko näin monimutkaisessa maailmassa aivan oikein miettiä, että on absurdia toivoa onnea ja hyvää elämää kaikille. Onko vapaa yhteiskunta nimenomaan takaamassa meille epämiellyttävän elämän? Vai suojaako se meitä ei-vapaan yhteiskunnan mielipuolisilta ideoilta ja teoilta. Ehkä minä kuulun joukkoon, joka tietää ihmisten erilaisuuden olevan syynä ongelmiimme; erilaisuus on samalla ongelma kuin vahvuuskin. Hyvä ja paha on kiedottu samaan pakettiin. Kumpikin puoli on olennainen osa meitä. Jokainen sukupolvi haluaa oppia kaiken uudelleen ja käy sotaan edellistä sukupolvea vastaan, joten emme opi mitään tällä elämän alueella. Ihmiskunnan vanhin kysymys: 'Mikä on elämä tarkoitus' syntyykin juuri siitä sekamelskasta, miten toimimme toisiamme kohtaan. Jos elämää katsoo, niin elämän tarkoitus näyttäisi olevan keskinäinen kilpailu, nautintojen etsiminen ja pelkkä ajan selällä ratsastus eteenpäin sekä lasten tuottaminen maailmaan. Kaikki muu on turhaa. Kuten niin monta kertaa on sanottu. Rikkauksia ei haudan taakse voi saada (varmaan koska ne uskonnot, jotka lupasivat rikkauksien siirtyvän myös haudan taakse, on poistettu, jotta ihmisille voitaisiin luoda tasa-arvoinen taivas.) joten niiden kerääminenkin itse asiassa on vain nautinnon etsimistä tässä elämässä.

 

Blogit siis oikeastaan kuvastavat elämämme mielekkäitä asioita. Etsi itsellesi onnea äläkä sorru miettimään filosofisia aiheita, ellei aihe sinänsä kiehdo sinua. Aika harvaa siis kiehtoo.

 

Minä olen se poikkeus. Mutta minä olenkin pieni maan matonen tarkkailemassa todellisten jättiläisten elämää. Tarkkailija. Tarkkailija, joka ei jaksa tehdä tarinaa kirjoista ja elokuvista ja jokapäiväisistä sattumuksista, ellei niissä ole oikeasti jotain poikkeuksellisen kiinnostavaa. Sellainen minä olen.