Nousen ylös aamutakissa.
On aivan hiljaista.
Kun olin lapsi, tällaisiin aamuihin liittyi oleellisena osana seinä kello, joka tikitti äänekkäästi. Jos kello ei tikittänyt, niin veto oli siitä loppu. Se oli sellainen kello, josta riippui kaksi pitkää koristetta alas ja minkä sisällä oli käki, joka loikkasi tasatunnein ulos ja sanoi:KukKuu! Tosin jossain vaiheessa ääni suututti ja isä kytki äänen pois. Myöhemmin isä asensi kelloon sähkömoottorin ja se ei enää häirinnyt yöunta tikityksellään.
Mutta näin aikaisin aamulla kaipaan tikitystä. Johtuuko se syksyaamun pimeydestä, johon kaipaa jotain elementtiä lapsuuden kultaisilta vuosilta? En tiedä.

Miten helpolla ihmiset, jotka tulevat toimeen keskenään joutuvat tiellään sukset ristiin. Egojen yhteentörmäys. Ihmiset eivät välitä toisistaan oikeasti. He sanovat, että ovat empaattisia, mutta oikeasti he vain näyttelevät sitä itselleen. He ovat todella usein vain itsekkäitä. Mitä tarkoitan tällä? Moni meistä jaksaa ottaa osaa toisen tuskaan hetken ajan ja pitää sanoista: Me ratkaisemme tämän yhdessä - tai: Mites me teemme tämän eteen? He aina antavat ymmärtää, että ongelma on nyt yhteinen ja empaattinen kaveri auttaa toista. Mutta oikeasti sanat ovat vain sanoja. Oikeasti se kaveri ei jaksa paneutua toisen huoleen, vaan keskittyy vain omiin asioihn ja unohtaa toisen. Sait annoksen piristystä. Siinä kaikki. Olet omillasi.

Teko empatiaa. Yhteiskuntamme on vain sellainen. Perimmältään aika tyly paikka. Ehkä ihmisillä, joilla oin oikeita kavereita paljon, on toisenlainen näkemys tästä. Toivon niin. Tämä oli minun näkemykseni tästä kaikesta.

Jatkan kirjoittamista. Toivon että hieman kyyninen mielialani ei ui liian värikkäästi tekstiini.

http://www.helosmaa.fi