Kirjoittaminen.
Olen kirjoittanut melkein koko elämäni jotain roskaa pöytälaatikkooni ja tiedän oikein hyvin, miten tarinat katoavat keskeneräisinä. Yksi kirjoittamisen suuri ongelma, on saada itselle sellainen motiivi, joka vie prosessia eteenpäin, vaikka välillä tuntuu siltä, että puuta söisi. Pitää olla laulaiseva tekijä ja sen jälkeen ylläpitävä voima.
Monilla kuten minullakin on ylläpitävänä voimana ajatus, että haluaa jättää itsestään jonkun jäljen. Eräs toimittaja, jonka ohimennen kerran tunsin, sanoi tästä:"kirjailijoilla on aina halu jättää itsestään jälkiä." Mutta tuo halu ei ole riittäävä motiivi minulle, että saisin oikeasti jotain valmiiksi.
Kirjoitellessani pöytälaatikkoon huomasin, että tarinat kuihtuivat, koska halusin pitää niitä vain itselläni. Suojella niitä kaikilta katseilta. No alkaessani kirjoittaa tätä tällä hektellä syntyvää tarinaa, päätin tehdä sen julkisesti. Näin voisin motivoida itseäni ajatuksella, että sitä pitää jatkaa, koska se on jo nähtävänä.

Mutta minun muusani ovat ihmiset, joiden kanssa kommunikoin. Minun muusani on tunne, että jotain pitää viedä eteenpäin.

Nuorempana kirjoittamistani vaikeutti tunteiden palo, kaipaus ja kaikenlaiset vietit, jotka houkuttelivat miestä omille teilleen. Välillä oli olo, että kirjoittaminen on tuhraa. Välillä en saanut kiinni tarinoista ja väsyin juonen kirjoittamiseen.
Nyt olen saavuttanut tilan, missä olen voinut pysähtyä ja katsoa maailmaa uusin silmiin. Katsoa oikeasti mitä verhojen takana on. Tai sanotaan katsoa verhojen taa toisella tavalla.

Minua surettaa, että jotkut kirjoitusprojektin alkuvaiheessa olleet ihmiset ovat kadonneet elämästäni näiden muutaman kuukauden aikana, kun olen näpertänyt tekstiä. Ihmisiä on aina ikävä kadottaa. Mutta sellainen elämä on. Jokaisella on oma kohtalonsa kuljettavanaa. Jokainen meistä on oma tarinansa, joka kulkee eteenpäin kuin höyryjuna. Pysähtymättä.